Maksjoen Kivi

Katolisen legendan mukaan kirkonrakentajat saivat anteeksi sitä suuremman synnin, mitä isomman kiven he olivat nostaneet kirkon seinään. Lohjan seudulla kivet kuitenkin osoittautuivat kirkonrakentajien synteihin nähden joko liian pieniksi tai sitten ne olivat aivan liian suuria nostettavaksi kirkon seinään. Niinpä ovelat kirkonrakentajat keksivät, että liian suuren kiven voisi pilkkoa pienemmiksi lohkareiksi, jotka olisivat sopivan kokoisia nostettavaksi kirkon seinään.

Rakentajat päättivät kokeilla keksimäänsä konstia metsästä löydetyn ison kiven kanssa. Koska miehillä ei ollut näin suuren kiven lohkaisemiseen sopivia työkaluja, he päättivät kaivaa kiven alle kuopan ja täyttää sen ruutitynnyreillä, joita he olivat varastaneet kirkkotyömaan lähistöllä sijainneesta ruutikellarista. Räjähdysaineisiin tottumattomilla miehillä ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä, kuinka paljon ruutia kiven lohkaisemiseen tarvitaan, joten he kantoivat kiven alle kaikki ruutinassakat, mitkä vain löysivät. Lopuksi viimeiseen tynnyriin sytytettiin palamaan sytytyslanka, joka antoi riittävästi aikaa juosta kauemmas seuraamaan räjähdystä.

Hetken päästä kiven alta pöllähti ilmoille valtava musta savupilvi. Räjähdyksen aiheuttama paineaalto oli niin voimakas, että metsä kaatui kiven ympäriltä ja miehet kuuroutuivat päiväkausiksi. Kiven he kuitenkin ehtivät nähdä singahtavan savupilvestä luotisuoraan taivaalle yhtenä kappaleena. Miehet seurasivat silmä kovana kiven lentoa, peläten sen putoavan heidän päälleen. Heidän onnekseen näin ei kuitenkaan käynyt, sillä neljän minuutin kuluttua kivi putosi tanner tärähtäen Maksjoen kylään, pelästyttäen pahanpäiväisesti sen asukkaat.

Kun neljä minuuttia täynnä jännitystä ja pelkoa oli kulunut, Maksjoen kylään saapuva kivi lopulta laskeutui – suoraan kylän keskustaan. Mutta toisin kuin kirkonrakentajat olivat kuvitelleet, kivi ei pysynyt komeasti yhtenä kappaleena. Putouksen voima oli niin valtava, että kivi litistyi maata vasten kuin jättiläismäinen pannukakku, jättäen maahan syvän ja leveän painauman. Kylän asukkaat, jotka olivat ryntäneet ihmettelemään äänen alkuperää, jäivät seisomaan suu auki, tuijottaen kivestä jäänyttä litteää muistomerkkiä.

Kirkonrakentajat, jotka saapuivat kylään pian kiven perässä, yrittivät selittää asiaa parhaansa mukaan. Kirkonrakentajat katsoivat litistynyttä kiveä ja raapivat päitään, miettien, miten saisivatkaan tilanteen selitettyä kyläläisille. Lopulta vanhin rakentajista astui esiin ja kohotti kätensä, kuin julistaen pyhää sanomaa.

“Hyvät kyläläiset, tämä ei ole tavallinen kivi, vaan taivaan lähettämä merkki. Se on litistynyt meidän kaikkien syntien painosta — tämä kivi jääköön paikoilleen ikuisiksi ajoiksi ellei innokas Tori-ostaja tule itse nosturilla hakemaan.”

Kyläläiset katsoivat toisiaan, jotkut nyökyttivät epävarmoina, toiset kuiskivat keskenään. Rakentajan sanat alkoivat kuitenkin herättää toivoa, ja he alkoivat kuvitella, että ehkä kivestä saisi jonain päivänä vaikka hienon kaivonkannen.