Inga Donner-Solonevich : Liekki pimeässä

Inga Donner-Solonevich - Liekki pimeässä

Sidottu kansipaperein (kovakantinen)

WSOY 1988

Sivumäärä 176, (1)

Inga Donner-Solonevich kertoo kirjassaan "Liekki pimeässätoisen maailmansodan aikaisesta pakoretkestään halki Saksan. Kirjan mainitaan olevan "Yhteistyössä kirjailijan sisaren pojan Clas Zilliacuksen kanssa julkaistut muistelmat". Inga Donnerin, joka syntyi Tampereella 1915, isä oli diplomi-insinööri Anders Arthur Donner (s. 13.3.1884, k. 26.12.1928) ja tekstissä mainittu isän isä valtioneuvos Anders Severin Donner (s. 5.11.1854, k. 15.4.1938). Inga itse oli taiteilija ja naimisissa venäläissyntyisen taiteilijan Jura Ivaninpoika Solonevichin kanssa. Jura pakeni isänsä kanssa Suomeen 1934, muutti välillä isänsä kanssa Bulgariaan , josta he pakenivat Stalinin kätyreitä Saksaan. Kun Inga ja Jura olivat menneet naimisiin ja heillä oli poika Mischka, he joutuivat sodan loppuvaiheessa pakenemaan etenevienn venäläisjoukkojen tieltä länteen. Pakomatkan aikana, jossakin Altdammista itään, he joutuivat keventämään muuttokuormaansa. Tästä Inga kertoo (s. 85-86): "Nyt minun oli ommeltava valjaat Koffille ja purettava koko kuorma isoilta rattailta. Oli sysipimeää eikä pieni tallilyhty kyennyt valaisemaan edes kaikkia nyt pois viskattavia aarteita. Jäljellä olevan omaisuutemme oli mahduttava vanhempieni ainoaan isoon matka-arkkuun. Lopulta jouduin täysin paniikin valtaan. Minun oli päätettävä, mitä panin matka-arkkuun ja mitä viskasin pois, ja ratkaisu saattoi merkitä elämää tai kuolemaa. Mukaan ei saanut tulla mitään, mikä ei ollut elintärkeää, eikä mitään tärkeää saanut unohtua. Lyhdyn vähäinen liekki lepatti lantatunkiolla, joka oli tallipihan korkein kohta. En pystynyt enää ajattelemaan järkevästi. Aikaisempi ajatustapamme -- "ei voi koskaan tietää, tarvitaanko sitä joskus" -- ei enää sopinut tilanteeseen. Aloin heitellä tavaroita rattailta lantatunkiolle. Sinne lensi kahta villisikaa esittävä Mäntysen veistos, jonka olin perinyt isäni isältä. Se meni ensin. Ja sen perässä Järnefeltin Kukkaisyttö, Elsa-tädin satumaiset kahvikupit, radio, matot, Mischkan lelut... ei tetenkään Seppel. Elämä ilman Seppeliä, lempinukkea, ei olisi ollut mahdollista. Seppel istui Mischkan sylissä päivisin ja nukkui hänen kanssaan öisin, pellavatukkainen, sinisilmäinen Seppel, jonka housunkannattimiin oli ommeltu pieni edelweiss. Seppel oli myös ainoa, joka aina oli valmis kuuntelemaan, ainoa, jonka kanssa Mischka todella saattoi jutella." Ei ole varmuutta siitä, ovatko tekstissä mainitut taideteokset tuhoutuneet vai onko joku kenties sittemmin pelastanut ne lantatunkiolta. Ingan elämästä ne kuitenkin katosivat tuolloin lopullisesti.

haku; Taide ja musiikki, Kaunokirjallisuus ja runot Elämäkerrat, muistelmat, henkilöhistoria